Suomen ensimmäinen haastattelu

Päivälehti 12.7.1892

Vaihduksissa.

(Kirje Kuopiosta)

Kirjoittaako rouva Canth ruotsin kielellä?

Äskettäin oli Uudessa Savossa pieni kirjallinen uutinen, jossa kerrottiin, että rouva Canth kirjoittaa näytelmää ruotsin kielellä. En ole nähnyt tätä uutista muihin lehtiin otettuna ja luulen, että se on tapahtunut siksi, että sitä on pidetty sellaisena siivekkäänä, joita tuon tuostakin lentelee sanomalehtipaperin valkoista pintaa pitkin. Sellaisena sitä minäkin pidin. Oleskellessani ”Päivälehden” lentävänä kirjeenvaihtajana täällä Kuopiossa päätin kuitenkin käydä tiedustelemassa uutisen todenperäisyyttä rouva Canthilta itseltään.

Rouva Canth asuu täällä kesänsä talvensa. Snellmanin puiston kulmasta nurkakkain vanhan tuomiokirkon kanssa on hänellä talonsa ja kaksi kauppapuotiansa. Alapuolella porttia on hänen hyvin varusteltu lankakauppansa, yläpuolella toinen kauppa ja asuinhuoneet. Jyrkkiä rappusia noustaan isolle verannalle, siinä on pöytä ja keinutuoli, jossa kirjailijatar kauniilla säällä istuu ja tuumi tuumittavansa. Kun kaikki ovet ovat auki, menen ympärilleni katsellen salonkiin. Siellä ei näy ketään. Se on tavallisen kokoinen vaatimattomasti sisustettu sali, jonka yhdellä seinällä riippuu niitä seppeleitä ja nauhoja, joita hän näyttämöllä on saanut vastaanottaa ihailevalta yleisöltä. Niitä käännellessäni tulee rouva Canth itse sisään.

Istuttuamme käyn hetikohta kiinni asiaan. ”Sallikaa minun kysyä, sanon minä, eikö välinne sanomalehti ”Uusi Savon” kanssa ole jotenkuten kireä?”

”Kuinka niin?” kysyy hän kummastellen.

”Minä vaan ajattelen siksi kuin se on laskenut ilmoille tuon uutisen siitä, että muka kirjoittaisitte ruotsin kielellä?”

”Mukako? kyllä se on aivan totta.”

”Ettäkö siis todellakin olisitte muuttaneet kielenne?”

”Toistaiseksi olen. Miksi se sitten teitä niin kummastuttaa?”

Minä en osannut tehdä selkoa tunteistani, mutta pyysin kuitenkin saada tietää, mitkä syyt tähän mielestäni vähän odottamattomaan muutokseen ovat vaikuttaneet.

”Minä kirjoitan niin siksi, että se huvittaa minua. Minä olen saanut kasvatukseni ruotsin kielellä ja minä tahdon nyt koettaa, enkö voisi sillä kirjoittaakin?”

”No, ja kuinka se käy?”

”Olen liika likeinen sitä itse arvostelemaan; saattehan sen sitten itse päättää, kun teokseni on valmis.”

”Ettekö suvaitseisi kertoa minulle sen sisältöä?”

Kirjailija kertoi minulle hyväntahtoisesti draamansa sisällön. En tahdo siitä kuitenkaan nyt tehdä sen tarkempaa selkoa kuin että se käsittelee aviollisia suhteita ja päättyy sillä, että nuori rouva — myrkyttää miehensä. Aine on jännittävä ja kaikesta päättäen tulee käsittelykin vastaamaan sisältöä.

Mutta — niin, minun teki mieleni saada vielä syvempiä syitä siihen, miksi meidän yhteinen äidinkielemme on saanut väistyä ”toisen kotimaisen kielen” tieltä.

”Eikö siinä ole jo kylliksi, kun minä sanon, että minua huvittaa kirjoittaa ruotsiksi!”

Mutta kun rouva Canth on avonainen ja pelkäämätön, niin kävi jatketusta keskustelustamme kuitenkin selville että hänellä oli muitakin syitä, jotka tähän muutokseen olivat vaikuttaneet. Tuntui siltä kuin eivät hänen tunteensa suomalaista teatteria kohtaan olisi olleet oikein suosiolliset ja kun häneenkin olisi epämiellyttävästi vaikuttanut se kohtelu, joka siellä oli tullut m. m. hra v. Numersia kohtaan. Omasta puolestaankin näkyy rouva Canthilla olevan yhtä ja toista tätä kotimaista taidelaitostamme vastaan. Rouva Canth viittasi m. m. siihen kohtaloon, joka oli tullut hänen näytelmänsä ” Kovan onnen lapsia” osaksi, joka ensimmäisen näytäntöillan jälkeen katosi näyttämöltä ilman mitään selityksiä syistä. Se oli sitä kummallisempaa kuin teaatteri oli sittemmin näytellyt aivan yhtä korkeakuorisia näytelmiä, esim. Therese Raquinin.

”Mutta ehkä oli teaatterin pakko valtiollisista syistä pyyhkiä pois teidän radikaalinen kappaleenne ohjelmastaan?” huomautin minä.

”Miksi sama kappale katsottiin voitavan esittää Uudenmaan pataljoonan julkisissa seuranäytelmissä, joista sanomalehdissäkin puhuttiin?”

Sitähän en m i n ä tiennyt.

”Ja sitäpaitse”, sanoi rouva Canth, vähän kiivastuen, ”on minua loukannut se tapa, millä minua ovat kohdelleet muutamain teaatterin kanssa hyvin likeisten sanomalehtien arvostelijat. Minä en enää voi kauvemmin kärsiä sitä enkä tahdo tulla heidän kanssaan millään tavalla tekemisiin. Yksinomaan sille teaatterille, jonka näkyy täytymän ottaa huomioon U.  S:n-laisen lehden surullisesti tunnettuja arvostelijoita, joista m. m. eräs on julistanut sopimattomaksi ”Papin perheen” esittämisen kansan näytäntönä ja teaatteri näkyy tätä kieltoa totelleen — ei minun tee mieli kirjoittaa. En minäkään ikääni kaikkea jaksa olla heidän hammasteltavanaan. Haluttaa minunkin kääntyä yleisön puoleen, joka on osoittanut minua paremmin ymmärtävänsä ja osoittanut voivansa kirjailijaa hellemmin ja hienommin kohdella.”

”Minkä yleisön puoleen aijotte sitten kääntyä? Minä tarkoitan : mihin teaatteriin?”

”Ruotsalaiseen.”

Syntyi hetken äänettömyys. Minä katselin häntä epäilevästi hymyillen, ”Ehkä te sittenkin teette pilaa? Te ette kirjoita ruotsin kielellä?”

”No hyvänen aika!” nauroi puhuteltavani. Te näkyisitte toivovan, että en kirjoittaisi ruotsiksi. Mutta miksi en sitä tekisi? Niin kuin jo sanoin, ei itse kieli tee esteitä. Ja sitten sopii se itse aineeseenikin sillä minä kuvaan uudessa näytelmässäni meidän ruotsia puhuvaa herrassäätyämme. Ja jos ette usko, niin katsokaa!”

Ja hän haki kirjoituspöydältään käsikirjoituksensa, joka oli kuin olikin —  ruotsinkielinen.

”Vaan oletteko ajatelleet seurauksia?” kysyin.

”Minä vähät välitän mitä ihmiset sanovat. Minä olen vapaa ja kenestäkään riippumaton. Tietysti tullaan nyt huutamaan että olen puolueeni pettänyt, että olen liitossa viikinkien kanssa y. m. s. Mutta kyllä ääntä maailman mahtuu! Ja syy lisäksi, miksi kirjoitan ruotsiksi, on vielä se, että kun fennomaniia on aina käytetty usutusvälikappaleena, agitatsiooni-keinona kaikkia niitä vastaan, jotka eivät sovi kuin valetut sen kannen alle, minä tahdon näyttää, etten siitä vähääkään välitä. Ja minä toivon, että sillä aseella nyt tullaan iskemään niin silmittömästi, että se ase lopullisesti on kärkensä katkaiseva.

”Hm” … se oli ainoa, mitä voin sanoa. Sillä minä näin, että rouva Canth oli niin varma päätöksestään, ettei hän olisi siitä luopunut, vaikka olisin häntä siihen kehoittanutkin. Kiitin häntä niistä hyväntahtoisista tiedonannoista, joita olin häneltä saanut, heitin hyvästini ja läksin.

 

IN ENGLISH

FINLAND’S FIRST INTERVIEW

The Daily Newspaper ‘Päivälehti’ 12.7.1892

Roles are reversing.

(Letter from Kuopio)

Can Mrs. Canth write in Swedish?

Recently, there was a small piece of written news in Uusi Savo stating that Mrs. Canth is writing a play in Swedish. I have not seen this news in other newspapers and I think it has happened because it has been considered as wielding when it is spread across the white surface of newsprint. As such I liked it too. As a flying correspondent of the daily newspaper ‘Päivälehti’ stationed in Kuopio, I decided to inquire about the truth of the news from Mrs. Canth herself.

Mrs. Canth lives here summers through winters. Diagonally opposite to the corners of Snellman Park and the old cathedral is her house and her two shops; Below the gate is her well-equipped yarn shop, above the second shop and the living rooms. The steep stairs rise to the big veranda, there is a table and a rocking chair where the writer sits in the beautiful weather pondering her thoughts. When all the doors are open, I go around, looking at the Salon. There is no one there. It is a modestly sized, modestly decorated hall with a single wall ornamented with wreaths and ribbons that she has received from a doting audience. While I am turning them over, Mrs. Canth enters.

Upon taking our seats, I go straight to the point. ”Allow me to ask, I say, aren’t things between you and the newspaper ‘Uusi Savo’ somewhat tense?”

“How so?” she asks surprised.

”I just think because it has dropped the news that you would write in Swedish?”

”Supposedly, yes, it is quite true.”

”That is, are you really going to change your language?”

”So far, I am. Why does it puzzle you so much? ”

I did not know how to explain my feelings, but I still wanted to know the reasons that brought about, in my opinion, this unexpected change.

”I’m writing because it’s fun to me. I have been raised in the Swedish language, and I will now try, can not I write in it?”

”Well, how is that going?”

”I am too close to judge for myself; you can do it when my work is done.”

”Would not you tolerate telling me its content?”

The author told me kindly of the content of her drama. However, I do not want to make it more accurate than

Lomakkeen yläreuna

the fact that it deals with marital relations and ends with a young lady – poisoning her husband. The subject is exciting and, of course, resolved to handle the content.

But – yes, I made my mind get even deeper into why our common mother tongue has got off to the ‘second domestic language’.

”Is not that enough when I say that I am delighted to write in Swedish!”

But when Mrs. Canth was open and fearless, our conversation continued to reveal that she had other reasons that had affected this change. It seemed as though her feelings about Finnish theater would not have been fairly right and that it would have had an unpleasant effect on the treatment that had come to among others Mr. von Numers. From her part, Mrs. Canth also seems to have a thing or two against our own domestic art institution. Mrs. Canth referred among others to the fate of her play ‘Hard-Luck’s Children (Kovan onnen lapsia)’ which, after the first performance night, disappeared from the stage without any explanation of the reasons. It was even stranger since the theatre had played as ideologically uncompromising plays as, for example, Therese Raquin’s.

”But maybe the theatre was forced to banish your radical play from their repertoire for governmental reasons?” I remarked.

”Why was the same play considered to be able to present among Uusimaa battalion’s amateur plays, of which the newspapers spoke of?”

That is what I did not know.

”And by the way,” said Mrs. Canth, a little bit upset, ”I have been offended by the way I have been treated by some of the critics of the newspapers that are favouring certain theatres. I can no longer suffer from it and do not want to have anything to do with them in any way. Particularly to the theater that appears to have given importance to the sadly well-known critics of newspapers like U. S (Uusi Suometar), one of whom has declared inappropriate ‘The Parson’s Family (Papin perhe)’ as a show of the people and the theater is involved in this ban – it’s not my mind to write. I do not even have the age to take that anymore. Let me also turn to the audience who has a better understanding of me and demonstrated that a writer can be treated gentler and nicer.”

”What kind of audience do you want to turn to? I mean, which theatre?”

”Swedish”.

There was a moment’s silence. I looked at her with a suspicious smile, ”Maybe, you’re joking? Do not you write in Swedish?”

”Good heavens!” she laughed. You would wish that I would not write in Swedish. But why would not I do it? As I have already said, language is not a barrier in itself. And then it suits the content as well, as I demonstrate in my new play for our Swedish speaking gentry. And if you do not believe, then look!”

And she picked up her script from her writing desk, and it was indeed – in Swedish.

”Have you considered the consequences?” I asked.

”I do not care what people say. I am free and independent of anyone. Of course, they will now shout that I have betrayed my party that I am in league with the Vikings etc. But yes, people can talk all they want! And one more reason for why I’m writing in Swedish is because the Fennoman movement has always been used as an inciting medium, an agitation tool against all those who do not fit as cast under its cover, I want to show that I do not care about it. And I hope that the weapon will now be used so blindly that the weapon will finally be cutting off its tip.”

”Hm”… that was the only thing I could say. Because I saw that Mrs. Canth was so sure of her decision that she would not have given up, even though I would have asked for her to do it. I thanked her for the benevolent communiqués I had received from her, and I sent my good-bye and went out.